Kosketus JääKurre
  • Kurre

Meille muutti suru kotiin kolme vuotta sitten, kun Kirsin sairaus havaittiin. Alusta lähtien oli tiedossa, että sairaus oli ärhäkintä mahdollista laatua. Ja ettei vastaavasta yleensä selvitä hengissä. Se ei tarkoita, ettemmekö olisi pitäneet toivoa vahvana, taistelleet ja tehneet kaiken mahdollisen, mutta taustalla oli tietoisuus, että elämän päivät oli laskettu ja ne olivat käymässä vähiin. Surutyöni alkoi jo silloin.


Kuinka kauan suru jatkuu, kuinka kauan se pitää otteessaan. Ja kuinka kauan voi tai kannattaa elää surun ehdoilla. Näitä olen miettinyt paljon.


Tällä hetkellä olen pohdinnoissa ajatuksessa, ettei ole olemassa mitään oikeaa aikaa, jolloin suru häipyy ja elämä alkaisi virrata kuin joskus ennen. Suru lientyy vähitellen ja hiljalleen, mutta jos ei halua lietsoa surun jatkumista, on itse tartuttava taas elämään.


Kirsi kannusti minua ja lapsia jatkamaan elämistä. Haluan kunnioittaa rakkaan vaimoni muistoa, mutta myös hänen toivettaan. Hän oli viisas nainen. Hän tiesi kuten minäkin tiedän, etten halua elää yksin. Olen aina viihtynyt muiden ihmisten seurassa, yksinolo ei ole minua varten.


Enää en voi huolehtia KIrsin hyvinvoinnista, mutta nyt voin ajatella lasteni ja omaa pärjäämistäni. Lapset ovat minulle tärkein asia maailmassa, mutta voidakseni olla heille hyvä isä, minun pitää huolehtia myös itsestäni. Melkein kolmeen vuoteen en sitä tehnyt. Suoritin vain elämää pitääkseni perheen ja kodin pystyssä.


Olen saanut koottua itseäni kokoon. Enää en ole ihan hukassa ja sirpaleina. Elämässä on taas valoa ja alkaa olla väriäkin. Toivon ja uskon, että löydän elämänkumppanin. Ja olen sitä mieltä, että minulla on siihen oikeus. En voi miettiä, mitä muut ajattelevat, koska se olisi loputon suo. Mielipiteitä on niin monenlaisia. Jokaisen on elettävä oma elämänsä sen mukaan, miltä itsestä tuntuu.


Loppukevennystä tapaillen sanoisin, etten ole Tinderissä ja tuskin minua kannattaa sinne odotellakaan, mutta olen avoin sille, millaisia asioita elämä vielä tuo eteen.


  • Kurre

Meillä isänpäivään on aina kuulunut yhdessäolo. Oma isäni kuoli 11 vuotta sitten. Perustimme yhdessä perheyrityksen, ja isä oli minulle monella tavalla esikuva. Olen ainoa lapsi, joten senkin takia isälle arvostuksen osoittaminen oli tärkeää. Ei ollut ketään muuta, joka sen olisi voinut tehdä.


Isänpäivää ei voinut sivuuttaa isää näkemättä, silloin piti aina tavata ja syödä yhdessä. Vain niinä muutamina kertoina, kun olin työmatkalla ulkomailla, emme nähneet isänpäivänä. Tapaamisella ja yhdessä olemisella osoitettiin mielestäni arvostusta. Arvostusta siitä kaikesta, mitä olen isältä saanut.


Meillä on aina istuttu yhdessä syömässä ja puhumassa, siitä nautin jo lapsena vanhempieni kanssa. Mitenkään mafiaa muuten ihailematta, pidän mafiamaisesta tavasta istua isolla joukolla, syödä pitkän kaavan mukaan ja jutella kaikesta. Siksi tuntuu mukavalta viettää isänpäivää perheen kesken, kun kokoonnumme lasten ja äitini kanssa klassikkoravintola Strindbergille.


Viime vuonna sain kaikkien aikojen parhaan isänpäivälahjan, jonka oli keksinyt tyttäreni. Sain vuodeksi HBO-katselupaketin, joka on osoittautunut todella hyödylliseksi ja hyväksi valinnaksi. Sille on ollut paljon käyttöä.


Isänpäivä saa myös miettimään, millainen olen isänä. Olen aina ollut äärettömän vaativa. Osaan sanoa hyvinkin tiukasti, tarvittaessa jopa jyrähtää ja lyödä nyrkkiä pöytään. Haluan olla rakastava ja välittävä, mutta pakko myöntää, että vaativina ja vaikeina aikoina on ollut niin paljon tekemistä omienkin ajatusten ja tunteiden kanssa, että välillä mietin, olenko tarpeeksi hyvä isä. Riittämättömyyden tunne saa epävarmaksi, kuinka paljon ja mitä kaikkea tarvitaan ja mitä pitäisi olla. Vääjäämättä välillä tulee mieleen, olenko huono isä.


Minulla on nyt yksin vastuu lapsista, ja se painaa. Ehkä senkin takia, että Kirsin viimeiset sanat olivat "pidä huoli lapsista". Se lisää vastuun tunnetta entisestään, vaikka olenkin aina kantanut vastuuni täysillä. Teen lasteni puolesta mitä tahansa. Sellaista tilannetta ei tule, etten rientäisi apuun vaikka olisi mikä. Olen onnellinen hienoista lapsistani, ja olen ylpeä saadessani olla heidän isänsä.


Mitä parhainta isänpäivää. Ihan kaikille, isien lisäksi kaikille heitä juhlistaville, mutta myös niille, joiden isä ei enää ole täällä. Muistamisen ei pidä olla kiinni vain yhdestä päivästä, läheisiään voi ja tulee muistaa muutenkin, mutta onhan hienoa, että kaikilla isilläkin on oma nimikkopäivänsä. Isänä kiitän ja kumarran.






  • Kurre

Kiusaaminen on taas noussut esiin. Tiedän itsekin asiasta ikävän paljon. Vuodet yläasteella ja lukion ensimmäisellä luokalla olivat vaikeita, koska minua kiusattiin.


Aloitin koulun kuusivuotiaana, koska olen syntynyt lokakuussa. Ensimmäisen kouluvuoden aikana Vuosaaren ruotsinkielisessä koulussa minulla todettiin lukihäiriö. Siirryin erikoiskouluun Kruununhakaan, jonka jälkeen vuorossa oli ruotsinkielinen yläaste Puotilassa. Kiusaaminen alkoi siellä.


Kiusaajia oli muutaman pojan joukko, yleensä kolmesta viiteen kaveria. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että heistä pari oli varsinaisia kiusaajia, ja muut olivat joukon jatkona ja myötäilivät kai lähinnä välttääkseen joutumasta itse näiden parin kiusaajan kohteeksi. Tuon ymmärtäminen ei kuitenkaan auttanut silloin, kun minun kimpussani oltiin porukalla.


Fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti minua kiusattiin paljon ja pitkään. Vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin mieleen on syöpynyt elävästi monta hämmentävää välikohtausta. Saatuani rokotuksen rintakehään kohta oli aluksi arka. Kun menin välitunnilla sanomaan siitä, yksi näistä kiusaajista piti kiinni, kun toinen löi juuri siihen rokotuskohtaan. Sattui kovasti, koska siihen aikaan rokotukset ja niiden jäljet olivat jotain muuta kuin tänä päivänä.


Eräästä kiusaamistavasta on jäänyt myös ikuinen muisto. Kiusaajilla oli tapana aina uudestaan vetää minua korvalehdestä. Oikea korvalehteni on tänäkin päivänä suurempi. Fyysinen väkivalta oli kuitenkin pientä verrattuna henkiseen kiusaamiseen. Pelon ilmapiiri oli jatkuvasti päällä ja se teki olosta turvattoman. Koko ajan oli oltava varpaisillaan. Koskaan ei tiennyt, mitä joku sanoisi tai tekisi.


Kiusaajat pääsivät ihon alle. Olin herkkä kuten olen edelleenkin, mutta olin myös arka, jota en enää ole. Nuo vuodet olivat vaikeita, odotin aina koulupäivien päättymistä. En ollut kiusaajien kanssa koulun ulkopuolella missään tekemisissä, vapaa-ajalla minulla oli oma kaveripiirini.


Opettajille ei olisi edes uskaltanut mennä sanomaan mitään, mutta en myöskään puhunut kiusaamisesta koskaan vanhemmilleni. Yritin aina pärjätä itsekseni. Ajattelin, että jotenkin pitää vaan selvitä eteenpäin.


En esiintynyt koulussa, joten se ei ainakaan antanut aihetta kiusaamiseen, mutta ehkä siihen jollain tavalla vaikutti se, että vanhempani matkustivat paljon ja ainoana lapsena pääsin yleensä aina mukaan. Tuohon aikaan usein toistuva reissaaminen ei ollut yhtä tavallista kuin nykyään.


Kiusaaminen jatkui myös lukion ensimmäisellä luokalla, koska kiusaajatkin tulivat lukioon. Vapautus koitti, kun pääsin 16-vuotiaana vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Kun tulin takaisin, päädyin eri luokalle eikä enää ollut kiusaamista.


Sain Amerikasta myös itsevarmuutta. Kiusaaminen oli vaikuttanut opiskeluunkin. Lukion ensimmäisellä keskiarvoni oli 6,5, mutta lukion päättyessä 8,3. Tulokset paranivat heti, kun kiusaaminen loppui.


Sain lohtua siitä, että minulla oli toisenlainen elämä koulun ulkopuolella. Pihakavereiden kanssa pelattiin salibandyä. Toinen iso lohtu oli musiikki. Nuo molemmat edelleen elämässäni mukana olevat harrastukset pelastivat minut, sain niistä henkista kanttia kiusaamisesta selviytymiseen.


Kun myöhemmin tytärtäni kiusattiin koulussa, omat kokemukseni palautuivat mieleen. Se nosti pintaan ikäviä tunteita. Ymmärsin tyttäremme tilannetta ja siksi myös puutuimme niin vahvasti hänen kiusaamiseensa.


On hyvä, että kiusaamisesta puhutaan, mutta kuten monet muutkin kiusaamista kokeneet sanoisin, että puhuminen ei riitä. Vain teoilla on merkitystä. Tehkää vihdoinkin jotain, jolla on vaikutusta. Kitkekää kiusaaminen pois.



1
2