Burnout

Viime vuosi oli monella tavalla äärimmäisen kuormittava, mutta vaikka olen ollut välillä väsynyt, olen onnistunut välttämään uupumuksen. Siitä olen iloinen, koska tiedän, millaista on olla uupunut ja palaa loppuun. Sen koin 90-luvun puolivälissä.

Tilanne sai alkunsa lokakuussa 1991, kun voitin Syksyn sävel -kilpailun. Elämä muuttui yhdessä yössä. Muutos oli niin suuri, ettei sitä voi tajuta, jos ei ole kokenut vastaavaa. Työskentelin tuolloin perheyrityksessämme ja siinä ohessa keikkailin bändini kanssa, mutta voittoa seuranneena aamuna tilanne oli ihan toinen.

Olin singahtanut maan halutuimpien artistien joukkoon. Syksyn sävel -kisan voima oli aikanaan valtava. Puhelin soi tauotta ja minua revittiin joka paikkaan. Ja kun sanon joka paikkaan, se tosiaan tarkoitti joka paikkaan ja koko ajan. Lehdet ja tv-ohjelmat halusivat haastatteluihin, keikkapaikat keikoille ja albumikin piti saada valmiiksi kansainväliselle levy-yhtiölle.

Vauhti oli järjettömän kova. Sellaisia päiviä, jolloin oli kaksi keikkaa oli jatkuvasti, mutta oli myös päiviä, jolloin keikkoja oli kolmessa eri paikassa. Suomessa välimatkat ovat pitkiä, kun niitä ajellaan jatkuvasti eestaas. Minun oletettiin jättävän työni perheyrityksessä, mutta en tehnyt niin. Saatoin saapua aamulla samoilla silmillä palaveriin ajettuani koko yön keikkapaikalta toiselta puolelta maata.

Olin juuri täyttänyt 27 vuotta, joten kyllähän sitä jonkin aikaa jaksoi, mutta rajansa kaikella. Vuonna 1994 burnout alkoi oireilla. Kävin koko ajan ylikierroksilla. Olin niin väsynyt, etten pystynyt enää edes nukkumaan tai kun sain unta, en meinannut millään päästä aamulla sängystä ylös. Olin täysin lopussa. Vatsa alkoi reistata ja tähystyksessä todettiin orastava vatsahaava. Sain parin kuukauden lääkekuurin ja käskyn ottaa rauhallisesti. Vähitellen vatsa rauhoittui, mutta uupumusoireilu jatkui.

Muistan olleeni niin väsynyt, että jossain kohtaa itkeskelin paniikissa, että mikä minua oikein vaivaa. Kokeilin myös perisuomalaista ratkaisumallia eli vedin pari kertaa kännit. Halusin nähdä, auttaisiko se, mutta juominen vain pahensi vointia eikä tuonut ratkaisua.

Kaksi eri lääkäriä totesi minulla burnoutin. Tiesin, että tekemiseen piti saada tolkkua, joka onneksi alkoi järjestyä luonnostaan senkin takia, että keikkatahti rupesi vähän hiljenemään verrattuna niihin ensimmäisiin kovan suosion vuosiin. Pääsin paremmin keskittymään päivätyöhöni enkä enää tehnyt ihan jokaista keikkaa. Aloin jättää toisinaan viikonlopun vapaaksi ilman esiintymisiä.

Kun sairastaa uupumuksen, käy niin pohjalla, että se kyllä opettaa jaksamisen rajoja. Opin, että päivässä on vain tietty määrä tunteja ja vaikka tekemistä on edelleenkin paljon, yritän huolehtia siitä, etten päästä tilannetta toista kertaa yhtä pahaksi. Kokemuksen perusteella sanoisin jokaiselle kovan kiireen riepottelemalle, että vedä välillä henkeä ja anna aikaa itsellesi. Sitten voi taas vetää täysillä, kun välillä lataa uutta virtaa.