Koulukiusaaminen

Kiusaaminen on taas noussut esiin. Tiedän itsekin asiasta ikävän paljon. Vuodet yläasteella ja lukion ensimmäisellä luokalla olivat vaikeita, koska minua kiusattiin.

Aloitin koulun kuusivuotiaana, koska olen syntynyt lokakuussa. Ensimmäisen kouluvuoden aikana Vuosaaren ruotsinkielisessä koulussa minulla todettiin lukihäiriö. Siirryin erikoiskouluun Kruununhakaan, jonka jälkeen vuorossa oli ruotsinkielinen yläaste Puotilassa. Kiusaaminen alkoi siellä.

Kiusaajia oli muutaman pojan joukko, yleensä kolmesta viiteen kaveria. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että heistä pari oli varsinaisia kiusaajia, ja muut olivat joukon jatkona ja myötäilivät kai lähinnä välttääkseen joutumasta itse näiden parin kiusaajan kohteeksi. Tuon ymmärtäminen ei kuitenkaan auttanut silloin, kun minun kimpussani oltiin porukalla.

Fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti minua kiusattiin paljon ja pitkään. Vielä näin vuosikymmenten jälkeenkin mieleen on syöpynyt elävästi monta hämmentävää välikohtausta. Saatuani rokotuksen rintakehään kohta oli aluksi arka. Kun menin välitunnilla sanomaan siitä, yksi näistä kiusaajista piti kiinni, kun toinen löi juuri siihen rokotuskohtaan. Sattui kovasti, koska siihen aikaan rokotukset ja niiden jäljet olivat jotain muuta kuin tänä päivänä.

Eräästä kiusaamistavasta on jäänyt myös ikuinen muisto. Kiusaajilla oli tapana aina uudestaan vetää minua korvalehdestä. Oikea korvalehteni on tänäkin päivänä suurempi. Fyysinen väkivalta oli kuitenkin pientä verrattuna henkiseen kiusaamiseen. Pelon ilmapiiri oli jatkuvasti päällä ja se teki olosta turvattoman. Koko ajan oli oltava varpaisillaan. Koskaan ei tiennyt, mitä joku sanoisi tai tekisi.

Kiusaajat pääsivät ihon alle. Olin herkkä kuten olen edelleenkin, mutta olin myös arka, jota en enää ole. Nuo vuodet olivat vaikeita, odotin aina koulupäivien päättymistä. En ollut kiusaajien kanssa koulun ulkopuolella missään tekemisissä, vapaa-ajalla minulla oli oma kaveripiirini.

Opettajille ei olisi edes uskaltanut mennä sanomaan mitään, mutta en myöskään puhunut kiusaamisesta koskaan vanhemmilleni. Yritin aina pärjätä itsekseni. Ajattelin, että jotenkin pitää vaan selvitä eteenpäin.

En esiintynyt koulussa, joten se ei ainakaan antanut aihetta kiusaamiseen, mutta ehkä siihen jollain tavalla vaikutti se, että vanhempani matkustivat paljon ja ainoana lapsena pääsin yleensä aina mukaan. Tuohon aikaan usein toistuva reissaaminen ei ollut yhtä tavallista kuin nykyään.

Kiusaaminen jatkui myös lukion ensimmäisellä luokalla, koska kiusaajatkin tulivat lukioon. Vapautus koitti, kun pääsin 16-vuotiaana vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Kun tulin takaisin, päädyin eri luokalle eikä enää ollut kiusaamista.

Sain Amerikasta myös itsevarmuutta. Kiusaaminen oli vaikuttanut opiskeluunkin. Lukion ensimmäisellä keskiarvoni oli 6,5, mutta lukion päättyessä 8,3. Tulokset paranivat heti, kun kiusaaminen loppui.

Sain lohtua siitä, että minulla oli toisenlainen elämä koulun ulkopuolella. Pihakavereiden kanssa pelattiin salibandyä. Toinen iso lohtu oli musiikki. Nuo molemmat edelleen elämässäni mukana olevat harrastukset pelastivat minut, sain niistä henkista kanttia kiusaamisesta selviytymiseen.

Kun myöhemmin tytärtäni kiusattiin koulussa, omat kokemukseni palautuivat mieleen. Se nosti pintaan ikäviä tunteita. Ymmärsin tyttäremme tilannetta ja siksi myös puutuimme niin vahvasti hänen kiusaamiseensa.

On hyvä, että kiusaamisesta puhutaan, mutta kuten monet muutkin kiusaamista kokeneet sanoisin, että puhuminen ei riitä. Vain teoilla on merkitystä. Tehkää vihdoinkin jotain, jolla on vaikutusta. Kitkekää kiusaaminen pois.