Minuakin on huijattu

Tuskin kukaan viihdealalla on pystynyt täysin välttämään yrityksiä tulla huijatuksi. En minäkään. Menestys aiheuttaa aina sivujuonteita. Kun tulee tunnetuksi, ympärillä alkaa pörrätä kaikenlaista väkeä, joka pyrkii hyötymään suosiosta.

Minullekin kävi niin, kun lokakuussa 1991 voitin Syksyn sävel -kisan. Syksyn sävel oli siihen aikaan niin suosittu ohjelma, että sen voittaminen nosti kerralla koko kansan tietoisuuteen ja muutti kaiken yhdessä yössä. Alkoi kova kysyntä joka suuntaan.

Minulla oli tuolloin jo keväällä solmittu levytyssopimus, joten se puoli oli kunnossa, mutta keikkamyyjistä tuli tunkua. En missään vaiheessa solminut yksinoikeussopimusta vaan keikkojani myi aluksi muutama eri taho.

Saman tien alkoi myös vääntö, kuinka paljon keikkamyyjä sai provikaa eli kuinka monta prosenttia keikkapalkkiosta myyjä sai itselleen. Parin keikkamyyjän kanssa yhteistyö loppui lyhyeen, kun he alkoivat ottaa itselleen sovittua isompia osuuksia. Niin isoja prosentteja, ettei sellaisia saanut kukaan alalla. Prosentit oli selvästi, mutta valitettavasti vain suullisesti sovittu, joten siksi niiden kohdalla pystyi jälkeenpäin vedättämään. Ja yhden keikan tein niin, että koko palkkio jäi saamatta.

Kohdalleni osui pari tuollaista huijaria, mutta molemmille ehdin tehdä vain pari keikkaa, kunnes pelin henki selvisi ja yhteistyö oli siinä. Oppirahat jäivät onneksi aika pieniksi verrattuna moneen muuhun artistikollegaan, joilta epäluotettavat keikkamyyjät ovat vetäneet isojakin summia ohi. Ja vaikka en olisi saanut keikasta niin paljon kuin oli sovittu, olen aina maksanut mukanaolleille muusikoille sovitusti. Siitä olen halunnut aina pitää kiinni.

Keikkamyyjiä paljon enemmän jännitystä tarjosivat kuitenkin esiintymispaikat eli keikkojen ostajat. Vielä 1990-luvulla keikkapaikkoja oli paljon ja Suomi oli täynnä yksityisten omistamia ravintoloita, kun kaikki ei ollut ketjuuntunutta kuten nykyään. Yksityisten ravintoloitsijoiden omistamien pienempien paikkojen kohdalla ohjelmatoimisto ei aina voinut luottaa saavansa maksun laskulla jälkikäteen. Siksi artistit, myös minä, saimme aina välillä laskun mukaan keikkapaikalle, jotta asiakas maksaisi sen käteisellä heti keikkailtana.

Oli hurjaa kuljetella sellaisia summia mukanaan keikkapaikalta toiselle. Pukupussini sivutaskuun saattoi kertyä kymmeniätuhansia markkoja, jos oli useita keikkoja putkeen ennen kuin pääsi takaisin Helsinkiin tilittämään rahat ohjelmatoimistolle.

Muistan muutamia keikkapaikkoja, joissa piti ottaa käyttöön kovemmat keinot varmistaakseen, että palkkio tuli maksettua. Esiintyminen oli yleensä jaettu kahteen osaan. Näissä muutamassa paikassa rahat piti vaatia jo väliajalla ennen jälkimmäistä osuutta. Piti sanoa, etten palaa lavalle ennen kuin palkkio on maksettu. Yleensä silloin rahaa alkoi löytyä, vaikka juuri sitä ennen olisi väitetty, että omistaja lähti jo kotiin ja kaikki rahat ovat hänellä.

Kerran jouduin juoksemaan omistajan perässä, kun hän kiirehti autoonsa maksamatta. Ehdin saada auton oven auki aivan viime hetkellä, kun hän yritti lukkiutua autoonsa. Lopulta hän maksoi, mutta eihän sen noin pitäisi mennä, että artisti ja muusikot matkustavat tuntikausia paikalle, tekevät työnsä viihdyttäen asiakkaita pitkän illan, mutta sitten joutuu juoksemaan omistajan perässä ja tappelemaan ennen kuin palkkio maksetaan. Valitettavasti tuollaistakin sattui, mutta onneksi tuossa suhteessa ajat ovat muuttuneet parempaan, vaikka edelleenkin on oltava tarkkana, kenen kanssa tekee yhteistyötä.