Uusi sivu elämässä

Meille muutti suru kotiin kolme vuotta sitten, kun Kirsin sairaus havaittiin. Alusta lähtien oli tiedossa, että sairaus oli ärhäkintä mahdollista laatua. Ja ettei vastaavasta yleensä selvitä hengissä. Se ei tarkoita, ettemmekö olisi pitäneet toivoa vahvana, taistelleet ja tehneet kaiken mahdollisen, mutta taustalla oli tietoisuus, että elämän päivät oli laskettu ja ne olivat käymässä vähiin. Surutyöni alkoi jo silloin.

Kuinka kauan suru jatkuu, kuinka kauan se pitää otteessaan. Ja kuinka kauan voi tai kannattaa elää surun ehdoilla. Näitä olen miettinyt paljon.

Tällä hetkellä olen pohdinnoissa ajatuksessa, ettei ole olemassa mitään oikeaa aikaa, jolloin suru häipyy ja elämä alkaisi virrata kuin joskus ennen. Suru lientyy vähitellen ja hiljalleen, mutta jos ei halua lietsoa surun jatkumista, on itse tartuttava taas elämään.

Kirsi kannusti minua ja lapsia jatkamaan elämistä. Haluan kunnioittaa rakkaan vaimoni muistoa, mutta myös hänen toivettaan. Hän oli viisas nainen. Hän tiesi kuten minäkin tiedän, etten halua elää yksin. Olen aina viihtynyt muiden ihmisten seurassa, yksinolo ei ole minua varten.

Enää en voi huolehtia KIrsin hyvinvoinnista, mutta nyt voin ajatella lasteni ja omaa pärjäämistäni. Lapset ovat minulle tärkein asia maailmassa, mutta voidakseni olla heille hyvä isä, minun pitää huolehtia myös itsestäni. Melkein kolmeen vuoteen en sitä tehnyt. Suoritin vain elämää pitääkseni perheen ja kodin pystyssä.

Olen saanut koottua itseäni kokoon. Enää en ole ihan hukassa ja sirpaleina. Elämässä on taas valoa ja alkaa olla väriäkin. Toivon ja uskon, että löydän elämänkumppanin. Ja olen sitä mieltä, että minulla on siihen oikeus. En voi miettiä, mitä muut ajattelevat, koska se olisi loputon suo. Mielipiteitä on niin monenlaisia. Jokaisen on elettävä oma elämänsä sen mukaan, miltä itsestä tuntuu.

Loppukevennystä tapaillen sanoisin, etten ole Tinderissä ja tuskin minua kannattaa sinne odotellakaan, mutta olen avoin sille, millaisia asioita elämä vielä tuo eteen.